"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.
"En tiedä, — hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."
Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin.
"Pieni kiinalainen aasi, — missä se nyt on?"
"Hän ampui sen omin käsin, — iltaa ennen suurta taistelua."
Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä.
"Ampui sen, — miksi niin?"
"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja piiskaa maistaa, kun minua ei ole, — ja ampui."
"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti.
"Kyllä, — juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen.