"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen.
"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän ihmeissään.
Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä kevyestä sydämestä.
SALAKULJETTAJA.
Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.
Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä…?"
Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.
Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.