Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…

Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.

"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.

"Pojat, hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.

"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu."

"Oikein", jyrähtää hän hyvillään.

"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika rohkaistuneena.

"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.