"Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut", toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.
Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.
"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, —
"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.
"Sen minä olen Tare-Tiiun."
"Vai niin, vai niin, — vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.
Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran… Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä… Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta… Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: "Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: "Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.
Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.
Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.
Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta… rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.
Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.