"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.
"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa", vastasi mies painolla.
"Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi tuskalla.
"En minä vielä tiedä", vastasi mies.
"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.
Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata… Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain… Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin… hän alkoi vapista… sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.
Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä kysymyksen:
"Uskaltaisitko?"
"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja.
Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.