Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin niemeen ja tulee sieltä jalkasin.
Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?
Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, — ovesta katselee yö häntä. Aina vaan yö.
Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, — pikkutyttö tietää siellä olevan suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja kenkiä.
"Anni…!" hän kuiskaa.
Joku pysähtyy ovelle.
"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?"
Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, — kuinka kovin pehmeä se ääni on, — niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa…
"En, — minä en saa unta."
"Koeta nukkua, lapsi."