"En, — taikka — hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.
"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".
"Kyllä minä pidän, — hyvin paljon", — kiirehti Georgevitsh vakuuttamaan.
"Sanokaahan, — kuinka te oikein viihdytte täällä?"
"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa tyhmyyden.
"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.
"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin nauraa.
"Tiedättekö, — tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on kenttä".
Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.
Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, vihellellen, — muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.