Pikkutyttö vaikenee.
Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.
"Isä — on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti.
* * * * *
Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.
KUN VANHA POLVI KAATUU…
Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet, olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti puhdistamme romukammiot, — pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, — osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin, syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme, kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan päästyämme.
Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, — ehkä sattuu päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet lehdet, — joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka, joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne?
Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu…
Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä, mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme. Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan, joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme. Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua, ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse annamme.