Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.
»Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!»
»Pellot varisee», — Nurga Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!
»Olisitte leikanneet ennen, — tehneet vaikka hätäleipää.»
Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin olkitukko.
Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.
»Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopeekkaa?»
Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee. Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.
»Ei muuta, — kuin että viet tämän kirjeen tuomarille.»
Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.