»No, olkoonpa menneeksi, koska ruunakin niin tahtoo.»
Nurga Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä, pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä, musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.
Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta, notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari, kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla kivipaasilla laskettu.
»Viinaa!» Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.
Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen takki yllä ja korkea hattu päässä.
»Terve, Nurga Mihkel, — minnekkä matka pitää?»
»Kaupunkiinhan minä…»
Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta. Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket, ja toinen leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti, puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.
»Omilleko asioillesi?» hän utelee eteenpäin.
»Ei, — moision halkokuormaahan minä…»