Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä… ja kun aika olisi tullut, — mitä sitten?
1904.
KAUPUNKIMATKA.
Nurga Mihkel ajaa hiljakseen moision halkokuormaa kaupunkiin. Hän istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat, alahuuli lerpattaa velttona.
Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.
Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta hiili. Pari virstaa tie kulkee moision peltojen halki, jotka jo ovat sänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.
Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä ollut moision pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli tämä kaupunkiinmeno.
Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee. Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla, huono-ojasina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin moision pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä. Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan tulevan vuoden leipä.
He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä, lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee? Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden tulettekin huomenna moision pellolle leikkaamaan, joka mies! He hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana päivänä he leikkaavat otsansa hiessä moision sarkaa.
Nurga Mihkel on ennättänyt Kaarinan kirkolle, josta vielä on kaksitoista virstaa Kuresaaren kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä ja luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin. Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Nurga Mihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.