Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaukseen hänelle pettymyksensä.
Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.
Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.
Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.
Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.
Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.
Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.
Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.
Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieraimiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.
Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: »Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea.»