Kunnes yhtäkkiä putoavat, runnelluin päin, verisin siivin, ääntä päästämättä majakkatornin juurelle…
Majakkalyhdyn kirkas pinta on pirstoutunut … Turha yritys olisi pelastaa teitä jälkimaailman suuren enemmistön tuomiolta, te typerät, sokaistut lintuparat! Päinvastoin olette ansainneet yllin kyllin nuhdetta ja sadatuksia ja myöhästyneitä, ah, niin hyvänsuopia neuvoja… Hamaan hautaankin seuraa teitä poroporvarien kirous…
Mutta typerät, ihanat linnut, niinkauan kuin kerakkeiden ja ääntiöiden yhdistyksellä on sydämiä sulattava sointunsa, niin kauan syntyköön loppusoinnullisia ja loppusoinnuttomia runoja, joissa kangastaa valoonsyöksyjäin muisto! Kadehtikaamme näitten lintujen sokaistuja silmiä, niitten kuolemaa halveksivaa haltioitumista, niitten jumalallista typeryyttä, jota sanomme sankaruudeksi, kun se vie valtaan, ja typeryydeksi, kun se johtaa teilauslavalle, me alati aprikoivat, me kymmenesti kylmäkiskoiset, jotka emme ikinä antaudu vaaralle alttiiksi, emmekä ruhjoudu lasisuojuksia vastaan…
Sinä silmänräpäyksenä eli Runo, — kuollakseen seuraavana.
Finis Poeseos, — Runo on kuollut!
1914.