Ennenkuin huomaakaan, hän on jo etehisessä, ja joku palvelija on ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat hänet pysähtymään.
»Kuule mies, — sinä saat neljäkymmentä paria raippoja», joku sanoo kimeällä äänellä.
Nurga Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena, kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.
»Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä paria raippoja tuomarin luona kaupungissa.»
Nurga Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria, joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.
»Kuka saa raippoja?» hän sopertaa.
»Sinä, — tarttukaa kiinni, miehet!»
Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.
»Armolliset tuomariherrat, — minä olen syytön, — en minä ole se mieskään», hän huutaa, vimmatusti koettaen vapauttaa itseään.
»Mitä hän sanoo?» kysyy tuomari, joka jo oli kääntynyt pois mennäkseen.