»Päästäkää minut irti, — minä olen syytön, — Vaidan kuskihan se…»
Tuomari seisoo hetken aikaa ja kohauttaa sitten olkapäitään.
»Syytön tai syyllinen, — kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain virkani.»
Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, — niinkuin ukkosen ilmalla makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta…
Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata paria… Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi, niinkuin Vaidan riihimiehen… Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja tuskasta… Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa, että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään… Pää se varsinkin käy kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta…
»Neljä — kymmentä», suhisee hänen korvissaan.
Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies kolhaisee kylkeen.
Tympeästi, mutisematta hän sieppaa vaatteet ylleen ja tekee lähtöä.
»Mies hoi, — viisitoista kopeekkaa tänne vitsojen hintaa», joku huutaa hänen jälkeensä.
Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.