Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä enimmän. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa… Mitäpä ei työorja maksaisi makeasta naurusta…? Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä Jumala… Parasta hänen vaieta kuin hauta…
Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen, kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota, melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen, saadakseen pitää viisitoista kopeekkaansa.
Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen sotamiehen käteen.
Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.
Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä tuoksuvalla koivuvihdalla.
»Omatko herrat sua nyt pieksivät?» eukko kysäisee.
»Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä», hän vastaa. »Pidä sinä vaan löylystä huoli, akka.»
1904.
KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.
Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.