Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.
»Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin, herrojen heitto!»
»Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin», vastasi vaimo hammasten välitse.
»Entä jos minä nyt katuisin kaikkia pahojani?»
»En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa paikassa on varattu.»
»Madli, — menehän, taita vitsat, — mutta oikein aitoraipat, tuo ne minulle, — sydäntäni syhyttää niin oudosti.»
»Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, — koetappas, — tapaatko tänne asti vuoteestasi.»
»Kuule, tuohan vitsat!»
»Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat.»
»Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko.»