»Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa sinun kuoltuasi.»
Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.
Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.
»Katso nyt tarkkaan, Madli», hän sanoi. »Tässä ovat nyt kaikki minun syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli.»
Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.
»On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä, jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi, raipat kyniksi ja veri musteeksi, — valmis!»
»Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä, jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi, niskasta polviin saakka.»
»On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu, niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan.»
»Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin raskaasti», hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.
»Anna nyt olla vaan, — painakoot nyt hiukkasen sinuakin.»