Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.
Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, hän ehti siepata päänsä kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.
Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.
Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.
»Näetkö nyt, Madli», hän sanoi, »tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta.»
Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella äänellä.
»Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa päätä taivaaseen», hän kuiskasi vahingoniloisena.
Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen rinnallaan rätisten ja kipinöiden.
1904.