Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.
»Ingel, otahan perillisesi!»
Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllin siitä, että lapsi on elossa, ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.
Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.
Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.
Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa…
Niin on kuin höyhentukko…
Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.
»Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on repaleissa.»
»Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt…»