Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.
Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven taipeessa.
Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet sen putoilla ja kolhia itseään.
»Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on pitäneet. Kyllä äiti antaa!»
Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.
Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä. Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.
»Eikö poika huolikkaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta?»
Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!
»Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?»
»Tahtooko poika ratsastaa, näin: Sõit, sõit Sõrve randa… kapp, kapp kalaranda…»