»Hyvänen aika, ei mikään tässä auta.»
Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi heimonsa koko taakka.
»Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sõrveen. Tuo merestä hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.»
Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.
»Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset nauhat.»
Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia, pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä silkkiä, peitteitä, kapuloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien, ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.
Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristeihe kuvastimen edessä.
Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.
Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi, niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan, erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.
Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta, armolliset parooniherrat…
Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.