»Tässä olen», hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.
1905
SALAKULJETTAJA.
Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkas! sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.
Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
»Moision metsästä puita varastaneet, hä…?»
Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
»Niinkuin naulan päähän!» sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.
Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja välinpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren, aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, niinkuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.
Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaillensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…