Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.
Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.
»Risuvarkaita», hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.
»Pojat hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?» hän sanoo.
Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.
»Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu.»
»Oikein», jyrähtää hän hyvillään.
»Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi», kertoo poika rohkaistuneena.
»Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani», hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.
»Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut», toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.