Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät ja vaihtoivat asentoa, aina sitä myöten kuin matka eteni.
»Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?» hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.
»Minä», poika vastaa, tiedoistaan ylpeänä.
Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja vaimenee, joku nauraa täyttä kurkkua… Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen… Nyt hän sai siitä kiinni… Niin sitä pitää… Hän ei ole vielä liian varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.
Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.
»No, kenen näköinen minä nyt olen?» hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.
Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.
»Hullu-Matsin», supisee toinen toiselle korvaan.
»Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta… Jos kysytään, niin sanokaa se.»
Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.