Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.
»Mutta mitä sinä siitä annat?» hän kuiskaa.
Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.
»Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta», hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.
Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.
»Mitäs täällä on tapahtunut», hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.
Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.
»Me tahdotaan toiseen koppiin», sanoo vanhempi poika. »Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää.»
Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.
»Mikäs sen sitten tuli», hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.