»Mikäs sen pään nyt sekoitti», hän toistaa yhä itsekseen.
»Mennään tuomarin luo», hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.
Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan, mutisten käsittämättömiä sanoja.
Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.
»Mies on yöllä tullut hulluksi», sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.
Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.
»Sepähän nähdään», sanoo tuomari kuivasti.
Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.
»Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima», sanoo tuomari lopuksi.
»Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat», sanoo Parbu-Jaan, »säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi.»