»Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi», hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
»Minulla on kova jano, arvoisa isä», sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.
»Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen», vastasi ankarasti apotti.
Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.
Hän saapui apotin kerällä luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
»Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä», hän kysyi apotilta.
»Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme», apotti vastasi nöyrästi.
Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
»Eikö hän väsy, arvoisa isä», kardinaali kysyi kuiskaten.