»Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa.»
»Jokainen on tervetullut kattomme alle», vastasi apotti, »mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi».
»Mielelläni, arvoisa isä», kardinaali vastasi viekkaasti. »Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua.»
Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.
»Missä veljet makaavat?» kysyi korkea kardinaali.
»Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan», apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä. »Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan.»
Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.
Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.
Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkä-eviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.