»Mennään sisään», hän sanoi, ottaen miestä kädestä.
Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ohut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.
»Se on moision vanhempi vouti», sulhanen sanoi. »Tuo hänelle olutta.»
Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.
Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien perä-ikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.
Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi yhtäkkiä… Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.
Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, — hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa — sulhastaan… vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.
Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.
Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.
»Älä puhu mitään», äiti sanoo isälle.