»Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää», hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.
Mutta hän tuntee, että nyt se tulee…
»Sinut on käsketty moisioon yöksi, tyttö», isä sanoo jyrkästi.
Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.
»Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty», hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.
»Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla», isä sanoo tympeästi.
Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.
»Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla», hän sanoo.
Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.
»Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle.»