»Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi», sano batjushka.
»Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille… Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää… Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne…»
»Täytyy, täytyy…», batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.
»Eipä niinkään», matushka kiihoittui. »Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni… Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä…»
»Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani», rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.
Mutta matushka jatkoi:
»Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni, niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa…»
»Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?» kysyi vieraan hillitty ääni.
Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.
»Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti päätään. Ja niin hän kuolikin.»
Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.