»Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten», vastasi matushkan värisevä ääni.
»Häneltä ei jäänyt siis lapsia?»
»Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän…»
Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta matushka jatkoi:
»Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla… Mutta on hirveitä asioita, joista ei ehkä pitäisi puhua.»
»Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta», säesti batjushka.
»Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana», intoutui matsuhka. »Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli.»
»Jätetään nämä asiat!» sanoi batjushkan särkynyt basso. »On asioita, joita emme koskaan voi tietää.»
Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.
»Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä, kuka… Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä, ketä kohtaan… Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet.»