"Sitten johtui mieleemme sytyttää tulisoihtu. Mutta se paloi aivankuin veden alla, ilman säteitä, ja valaisi vain jonkun vaaksan verran. Emme voineet nähdä edes tulisoihdun pitelijää, vaan ainoastaan hänen kalkinvalkean luisen käsivartensa. Ja se näky oli niin kammottava, että kaikki kuin yhdestä suusta huusimme: 'sammuttakaa, sammuttakaa!'
"Alkoi kaamea, sanoin selittämätön, järjellä käsittämätön elämä.
"Kuinka kauan tässä pimeyden valtakunnassa viivyimme, en tiedä. Ehkä monta päivää. Kadotimme käsityksen ajan kulusta. Ajatuksemme olivat seisahduksissa kuten laivakin.
"Olimmeko enää merellä? Eikö keinunut laivamme äärettömässä avaruudessa? Yläpuolella meren, pilvien päällä, maailmojen päällä? Tunnustelimme meloillamme, ne eivät ulottuneet enää veden pintaan. Sitten viskasimme ankkurin yli laivanpartaan, — se katosi loiskahduksetta kuin tyhjyyteen sukeltaen.
"Suuri välinpitämättömyys valtasi meidät.
"Puhelimme vain sen verran, että tiesimme vielä olemassa olevamme.
Aavistimme ajan kuluvan vain ruokahalumme kasvamisesta aterian jälkeen.
Teimme kaikki käsinkopeloiden ja totuimme siihen.
"Joskus juolahti päällämme ajatus, että kaikki oli kuten olla piti, me itse vain olimme viimeistä miestä myöten sokeutuneet.
"Enkä tosiaankaan tiedä, kumpi mahdollisuus olisi ollut kauhistuttavampi.
"Silloin tunsimme äkkiä taas voimakkaan tuulenpuuskan halki pimeyden. Kuulimme, kuinka köydet pingoittuivat, ja mastot ratisivat. Tunsimme, kuinka laiva äkkiä kiireesti syöksyi eteenpäin, veden kohistessa keulassa.
"Kiirehdimme joka mies taas paikoillemme, perämies peräsimen ääreen ja kaksikymmentä miestä soutotuhdoille. Ja taas tapahtui ihme: hiljaa liukui laiva pimeyden valtakunnasta valkeuden maille.