"Hän loikoi nurmilla. Hän ojensi kätensä minua kohti kuin oksat. Hänen silmänsä sinertivät kuin lähteet kukkuloitten välissä. Tuuli ajeli hänen hiuksiaan kuin hattaroita.
"Näin hänen rintansa kuin kotiseutuni hiljaiset kukkulat."
Baudelairella on säe runossa La géante (Jättiläisnainen):
"Dormir nonchalamment à l'ombre de ses seins,
Comme un hameau paisible au pied d'une montagne."
Unen todellisuus, unen oikeutus elävän elämän rinnalla, — siinä näitten fantastisten novellien kertosäe. Lukijan osaksi jää koettaa käsittää ihmishengen haaveisintakin harhaa, seurata sitä sen odottamattomillakin odysseioilla. Jos kerran ihmissielun sokkeloissa on tilaa tällaiselle tuskalle ja ahdistukselle, tällaisille kuumeisille kauneusnäkemyksille, niin täytyy sitä olla taiteessakin.
5.
Brandes on puhuessaan J.P. Jacobsenin tyylistä nimittänyt sitä "väkeväksi tunnelmajuomaksi." Tällaista tunnelmajuomaa on parhaina hetkinään myös Friebebert Tuglasen värikylläinen ja soitannollinen proosa.
Tuglasen kielivaisto on ennenkaikkea soitannollista laatua, hän rakastaa ääntiöitten ja kerakkeiden sopusointua sellaisenaan. Hän on kirjoittanut "sanan salaperäisestä kauneudesta." Sanat ovat hänelle kuten eri soittimia, viuluja, torvia, puupuhaltimia, joitten yhteissoitosta syntyy tyylin orkesteri.
"Tyylin pitäisi olla, paitsi kevyt, selvä ja jalosukuinen, vielä jokaisessa yksityisessä sanassaankin taideteos", hän kirjoittaa. Ja toisessa kohden: "Seulon kieltä kuin kultahietaa." Tuglaseen, kuten Juhani Ahoonkin nähden, voisi puhua erityisestä sanasoitannollisuudesta, sanakorvasta, joka ei edellytä varsinaista sävelsoitannollisuutta, vaan päinvastoin usein voi yhtyä suoranaiseen epämusikaalisuuteenkin. Tämä sanakuulo on Tuglasella hyvin kehittynyt. Eritellessä hänen lauseitaan sanasoitannollisuuden kannalta, hämmästyisi epäilemättä sen työn tietoisuutta, joka on luonut näköjään niin vaivattomasti luistavat lauseet. Sanalliset sointuvaikutukset ovat niissä varmaan monta vertaa harkitumpia kuin voisi edellyttää. Tuglas on tietoisesti kehittänyt kielessä piileviä sointumahdollisuuksia, jotka alkusointuun taipuvassa viron kielessä — samoinkuin suomenkin — jo itsessään ovat suuret. On ihmeellistä nähdä, kuinka hienoja vivahduksia tulkitsemaan pystyy Tuglasen käyttämänä kieli, jolle äsken vielä riitti talonpoikainen arkisanasto. Tuglasen suhde kielenuudistukseen on täysin myönteinen, mutta samalla pidättyvä; erehtymättömällä ja valikoivalla aistilla hän on omaksunut uudistusehdoituksista kaiken, mikä on ollut omiaan korostamaan hänen lauseensa soitannollisuutta ja hänen tyylinsä tunnelmapitoisuutta. Mutta hän on aivan liiaksi taiteilija ja erityisesti juuri sanataiteilija, mennäkseen äärimmäisyyksiin; hän ei koskaan uhraisi lauseen, tuskinpa sanankaan selvyyttä ja helppotajuisuutta, kielenuudistaja ei voita kirjailijaa hänessä. Hän ei milloinkaan antautuisi uhkarohkeisiin kielellisiin kokeisiin, kuten Aavik tai Ridala. Hän saattaa kyllä, kuten novellissa Popi ja Huhuu, tehostaakseen tunnelmaa ja kuvatakseen alankomaalaisten Boschin ja Brueghelin mielikuvituksellisia tauluja, luoda fantastisia sanoja, kuten tulikivenlento tai rakkolentäjä, nenäjalkainen, siipiankerias, vieläpä puhtaasti sanakoristeellisista syistä lisätä tähän eriskummallisten olioitten luetteloon sanan "muik", jolla ei viroksi ole mitään merkitystä, yksinomaan koska se äänteellisten ominaisuuksiensa ja tuntemattomuutensa takia hänessä herättää käsitteen jostain salaperäisestä ja mielikuvituksellisesta! Mutta yleensä hänen kielensä on, kaikesta sanarikkaudestaan huolimatta, selvä ja helppotajuinen, ja hänen kieleen tuomansa murresanat — enimmäkseen hänen tarttolaisen kotiseutunsa murteesta — taiteellisella maulla valittuja. Jos Viron nykyisessä kielellisessä murroskaudessa ylipäänsä on mahdollista ajatella tulevaisuuden tulikokeen kestävää proosaa, niin se on epäilemättä Friedebert Tuglasen. Sillä on eräänlainen taiteellisuuden ja taiturimaisuuden luoma koskemattomuus joka tulee suojelemaan sitä, vaikka kielen kehitys saavuttaisi vieläkin huimaavamman vauhdin kuin nykyään.
Tuglasen proosan teho ei kuitenkaan suinkaan ole yksin hänen kielenkäyttönsä ansiota. On nimittäin erikoisesti alleviivattava juuri tämän proosatyylin tehoa, suggestiovoimaa, sen kykyä herättää tunnelmia. Se riippuu epäilemättä sen omasta suuresta tunnelmapitoisuudesta, sielullisesta kiihoitustilasta, affektista, jossa se on luotu, ja josta jo edellä on ollut puhe. Tämä kiihoitustila on ollut niin voimakas, että sanoissa ja lauseissa on vielä tuntevinaan sen värinän. Se voi toisinaan tehdä Tuglasen proosan levottomaksi, läikehtiväksi, liian lyyrilliseksi, mutta suotuisina hetkinä se antaa sille aivan erikoisen sähköisyyden.