Toinen Tuglasen proosan pääominaisuuksista on sen ehdoton taipumus tyylittelyyn. Tuglasen tyyli pyrkii aina koristeellisuuteen, olkoon kysymys luonnosta tai ihmisestä. Hänellä voi tavata pieniä maisemapiirroksia, jotka vaikuttavat koristeellisesti ja perspektiivittömästi kuten japanilaiset maisemamaalaukset, esim. kuvaus kolmesta järvestä Ihmissyöjät-kertomuksen alussa. On sangen vaikea eritellä, millä taidekeinoilla Tuglas saa aikaan tämän haluamansa vaikutuksen. Nähtävästi ovat realistiset piirteet harvennetut ja yksinkertaistetut, josta samalla seuraa muutamien jäljelle jääneitten piirteitten erikoinen korostus. Juuri luontoa katselee Tuglas todella aivan yksilöllisen temperamentin läpi. Ja tämä temperamentti on kuin värillinen lasi: se antaa maisemillekin värinsä. Huomattavaa on juuri väriä kuvaavien adjektiivien runsaus Tuglasen proosassa, hänellä on niitä paletin täydeltä. Tuglasen värirakkaus uloittuu virolaiseen maisemaankin, joka hänen kuvaamanaan poikkeuksetta on aina hieman tyylitelty; siihen on aina pirahtanut pisara kultaa ja purppuraa tekijänsä mielikuvituksellisesta sielusta. Itsekin hän puhkee ihmettelyyn: "Onko tämä kotimaata eikä Välimeren rannikkoa? Nämä ultramariinin siniset metsät, punahohtoiset kukkulat ja sinipunervat vedet… Ja nuo hennot, puhtaat viivat, jotka ikäänkuin taiteilijan kultainen sivellin on vetänyt yli taivaan, veden ja maan." (Felix Ormusson.)
Taikka novellista Ehtootaivas:
"Oli taas muuan noita ihmeellisiä, alakuloisia iltoja, jolloin kukkuloitten piirteet olivat kuin hyhmettyneeseen vereen kastetut, ja harvojen, mustien puitten rivi häipyi ehtootaivaan punaan salaperäisenä pylväskäytävänä, — jolloin ilma oli niin tyyni ja kuulas, että kaukana taivaanrannalla näkyi jokainen punainen kasteheinän tähkä. Viimeisissä maata tavoittavissa auringon säteissä kimalsivat himmentyneet akkunaruudut kuin sinervässä tulessa."
Romaani Felix Ormusson on täynnä tällaista hellävaroin tyyliteltyä maisemarunoutta, tuiki persoonallisia näkemyksiä, joitten runollinen pitoisuus on monesti suurempi kuin loppusoinnuilla ja poljennoilla varustettujen.
"Tuntuu kuin olisivat itse auringonsäteetkin tuoksuneet ihmeellistä, kultaista ja verhottua tuoksua."
"Ihmeelliset illat, jolloin päiväinen auringon helle ja maasta nouseva huumaus vaihtuvat veressämme ihanaksi raukeudeksi. On kuin kävisivät kaikki päiväiset muistot, ajatukset ja unelmat, selkiytyäkseen alakuloisuuden heleäntuskaiseksi viiniksi."
"Kahden puolen vieressäni kohosi seinämänä vilja. Tuhannet hennot tuoksut nousivat maasta, kuten tavoittamattomat tunnelmat. Korsi keinui ääneti kuin unessa."
Kuinka monta vertaa realistisempaa onkaan esim. Juhani Ahon maisemamaalaus, ja samoin Ridalan saarenmaalainen maisema!
Mutta Tuglasen taiteen rajoitukset ja vaarat ovat läheistä sukua hänen tyylinsä suurimmille avuille, ne kasvavat samoista ominaisuuksista, jotka toiselta puolen luovat hänen tyylinsä kiistämättömän tehon. Tuglasen hermostunut, väräjävä, slaavilaisen pehmeä proosa eksyy usein retooriseen kaunopuheisuuteen, eräänlaiseen sananpalvontaan. Se on usein ylen kaunosanaista, ylen sointuvaa, ylen korupuheista. Sen ornamentiikka on toisinaan liian runsas, siihen määrin, että se tuntuu häiritsevältä odottaessa asiallista, reaalia ajatusta, paljasta ajatusta, niin sanoakseni. Sen vaara on, kuten sanottu, lyyrillisyydessä. Se sopii erinomaisen hyvin ilmaisemaan tunnelmaa, mitä kyllästetympää, mitä sisäisesti liikkuvampaa, sitä parempi, sen loistokohtia ovat juuri tällaiset tunnepyörteen, tunnepäihtymyksen kuvaukset. Mutta häiritsevää on sen liiallinen lyyrillisyys, sen taipumus ekstaasiin ja huudahduslauseisiin, silloinkin, kun sisällys ei vaatisi niin lyyrillisiä ilmaisumuotoja. Varsinkin on Felix Ormusson rikas näistä ah-lauseista, jotka liian usein käytettyinä tuovat tyyliin äitelän ja hentomielisen vivahduksen. Tuglasen sormiharjoituskokoelmasta Liivakell voi nähdä, minkälaiseen väärään lyyrillisyyteen ja kielelliseen sulosointuisuuteen hänen tyylinsä on alkujaan ollut vaarassa hukkua. Mutta niinkin myöhäisessä ja kypsässä teoksessa kuin Mailma lõpus, jossa kuitenkin pyrkimys tyylipuhtauteen ja yksinkertaisempaan sanontaan kertovissa kohdin on niin selvä, on kuitenkin paikoittain alkusoinnun käyttö vielä suorastaan rasittava.
Vielä paljoa suurempi vaara on Tuglasella tyylittelytaipumuksessaan. Kaikki on vaarassa muuttua hänellä koristeelliseksi, niinkin koristeelliseksi, että selittämätön, raikas henkäys, joka aina uhoo kaikesta todella elävästä taiteesta, ei aina tunnu. Felix Ormusson näkee kerran unta ratsastavansa sähköllä käyvällä puuhevosella; ja valitettavasti on tässä kirpeässä itseivassa hitunen totta: eletyn tunne ei ole aina aivan ehdoton Tuglasen teoksissa. Se ei suinkaan riipu hänen viimeaikaisesta aihepiiristään. Huimaavimmankin mielikuvituksen tuote voi olla elettyä; niin on Poe epäilemättä yksityiskohtaisesti kärsinyt ja kitunut unihoureensa, miten epätodellisilla aloilla ne liikkuvatkin. Aitouden tunne riippuu yksinomaan elämyksen intensiivisyysasteesta eikä sen todellisuusmahdollisuudesta. Mutta sellainen mustasukkaisuuden ja murhanhimon kuvaus kuin Tuglasen novelli Vilkkuva tuli, ei kaikesta tunnepingoituksestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia vaikuta eletyn voimalla, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoiselta.