Tyylillinen korutaide viehättää Tuglasta usein liiaksi, siihen määrin, että hän toisinaan etenee vaarallisen etäälle elävästä elämästä, kaiken taiteen alusta ja lopusta. Oleellisin ero realistin ja romantikon välillä lienee se, että jälkimäinen destilloi elämän useampaan kertaan kuin edellinen. Mutta Tuglas joutuu tyylittelypyrkimyksessään destilloimaan elämän toisinaan niin tarkoin, että siitä pääsee haihtumaan elävän elämän ihmeellinen iluidumi. Hänen vaaransa on taituruus.
6.
Friedebert Tuglas on taiteessaan paraikaa tienristeyksessä, kuten Gustav Suits, kuten Noor-Eesti kokonaisuudessaan. On kuin jokin muutos, suunnan, muodon tai sisällön vaihdos taas olisi tekeillä hänen taiteessaan, ikäänkuin hänen tämänkertainen kiertokehänsä alkaisi taas olla loppuunsuoritettu. On taas uudenetsintää, irtipyrkimystä, ikäänkuin ankkuriköysien levotonta liikehtimistä hänen teoreettisissa kirjoitelmissaan, joissa kaikki taidesuunnan vaihdokset aina ovat varhemmin tuntuneet kuin hänen novellituotannossaan.
Tuglasen aivot näyttävät työskentelevän ikäänkuin monissa eri osissa, ainakin ne ovat aika ajottain aivan eri vireessä: näkemyskyvyn ohella esiintyy erittelevä, punnitseva äly. Tällainen yhdistelmä ei ole niin harvinainen kuin voisi luulla; hyvin selvärajaiseen muotoon se oli kehittynyt esim. juuri Edgar Allan Poella, joka ei säikkynyt tieteellisesti erittelemästä edes omaa deliriumiuntaan, Korppi-runoa. Suomalaisessa kirjallisuudessa on Eino Leino näkyvimpänä esimerkkinä siitä, kuinka eri päätepisteitten välillä, älyn ja mielikuvituksen, runollinen lahja voi liikkua.
Voi olla, että nämä kaksi niin erinlaista aivotoimintaa erityisissä tapauksissa voivat esiintyä yhtaikaa; useimmiten ne epäilemättä ovat vaihtoehtoisia keskenään, toisen aivotilan kestäessä pysyy toinen latenttina. Voisi sanoa, että ne melkein aina esiintyvät toistensa kustannuksella. Niin erinlaisia kuin ovatkin, kuluttavat ne kuitenkin samaa aivoenergiaa.
On luovia taiteilijoita, jotka eivät koskaan suinkaan ole edes yrittäneetkään tehdä itselleen tai muille selkoa niistä salaperäisistä ja hämäristä laeista, jotka täyttyvät heidän taiteessaan. Onko Shakespearelta, onko Aleksis Kiveltä jäänyt riviäkään selitykseksi heidän teostensa synnyn sisäisistä ja ulkonaisista vaikutteista? Brandes on suorittanut yhden ihmeteltävimpiä suurtöitään tunkeutuessaan intuitsionsa neroudella Shakespearen teosten takaiseen mailmaan, mutta yhtäkään vihjausta, yhtäkään suoranaista ohjetta ei hänellä ole ollut apuna. Ensi katsaukselta voisi luulla, että vain juuri nämä, ikäänkuin tiedottomasti, naivisti luovat taiteilijat, joille kaikki taiteen teoria näyttää olevan olematonta, muodostaisivat taiteen ainoan ja varsinaisen valiojoukon. Mutta heidän rinnallaan on toisia, yhtä todellisia, joitten luomistoiminnan rinnalla kulkee yhtä herkeämätön askartelu taiteen teorioilla, alituinen henkinen tarve joka hetki tietää ja tutkia oman taiteensa lait. Kuinka paljon, ottaakseni vain suurimman esimerkin, onkaan Goethe ajatellut, puhunut ja kirjoittanut taiteen olemuksesta!
Friedebert Tuglas kuuluu epäilemättä tähän jälkimäiseen luokkaan. Hänellä on sama sisäinen pakko joka hetki todeta nykyinen kehitysasteensa ja viitoittaa tuleva kehitystiensä; taiteen ilmiöt askarruttavat hänen aivojaan yhtä suurella intensiivisyydellä kuin elämän ilmiöt. Niin, hänen puhtaasti taideteoreettinen lahjansa on tuotteliaisuuden kannalta ollut joka tapauksessa koko joukon anteliaampikin hänen varsinaisesti luovaa kykyään.
On oikeastaan sangen vaikea tuntea Tuglasta hänen teoreettisista kirjoitelmistaan. Niitä on tosin kahta lajia: suurempia, perinpohjin eritteleviä tutkimuksia ja vähäisiä pikkukirjoitelmia, intiimejä ja impressionistisia, ikäänkuin otteita tai jatkoa Felix Ormussonin päiväkirjalle, eräänlainen jatkuva kirjallistaiteellinen journal intime.
Edellisissä, joista tärkeimmät ovat monografia virolaisesta runoilijasta Juhan Liivistä v. 1914, tutkielma virolaisen realismin edustajista Eduard Wildestä ja Ernst Petersonista v. 1909 ja Kirjallisesta tyylistä v. 1912, osoittautuu Tuglas Gustav Suitsin ohella Viron terävimmäksi kriitilliseksi kyvyksi ja esseistiksi. Aivan toinen henkinen fysiognomia kuin Tuglasen kuumenovelleilla on näillä selvillä, älykkäillä ja kirkkailla tutkielmilla. Juuri Tuglasen novellien pääasiallisin tunnus, sielullinen kiihoitustila, sairaalloinen hermojännitys puuttuu tykkänään, koko "sielun yöpuoli", josta alussa oli puhe. Kaikesta Tuglaselle niin ominaisesta hermoherkkyydestä ei ole muuta jäljellä, kuin eräänlainen, jos niin tahtoo, erittäin herkistynyt ja miltei aina oikeaan osuva vaisto taiteellisten ilmiöitten arvioinnissa. Kuitenkaan ei tämä äly koskaan vaikuta viileältä eikä järkeilevältä, ei edes silloin kun sen kieltämätön satiirinen juova esiintyy selvempänä kuin tavallisesti. Jos voi puhua älyn intohimoisuudesta, niin on Tuglasen äly sitä. Sen silmiinpistävin erikoisominaisuus on taipumus kärkilauseeseen, aforismiin, ja eräänlainen mielellään hieman paradoksaalinen sanonta.
Koko joukon hermostuneempi sävy kuin näissä rauhallisissa, suurella tunnollisuudella ja syventymisellä suoritetuissa tutkielmissa, on Tuglasen esteettisissä pikkukirjoitelmissa, joita hän varsinkin parin viime vuoden kuluessa on sinne tänne sanomalehtien ja aikakauskirjojen palstoille siroitellut. Ne ovat eräänlaisia kirjallisia hors d'oeuvres, kevyen ja liikkuvan älyn luomia, kosketellen milloin uudempia, milloin vanhempia taideilmiöitä, koti- ja ulkomaisia, kirjoja ja kirjailijoita, usein vain hetkellisiä, toisiaan seuraavia subjektiivisia kirjallisia mielialoja, kuten Iseenesele (Itselleni) tai Kriitiline intermezzo (Kriitillinen intermezzo).