Tuglasen kiihkeän ja herkeämättömän uusien kauneusarvojen etsinnän tuntee parhaiten juuri näistä pikkututkielmista. Niistä voi nähdä, kuinka keskeytymättä hänen kehityksensä tähän asti on kulkenut, millaisella henkisen ilmapuntari-ihmisen herkkyydellä hän ottaa vaarin kaikista ajassa liikkuvista taiteellisista säänvaihdoksista, silloinkin kun ne tuntuvat ainoastaan enteinä, paineena ilmassa.
Friedebert Tuglas on, kuten hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan näkyy, monta kertaa vaihtanut kirjallista uskontunnustusta. Tarvitaan toisinaan suuri määrä sisäistä rohkeutta tunnustaakseen uuden asteen kehityksessään ja kumotakseen entisen. Ei ole suinkaan aina pinnallisuuden eikä häilyväisyyden merkki, jos taiteilija pitkin kehitystään alati siirtyy uuteen taidekäsitykseen. Se voi olla muodin orjailua, jokaisen oikullisen le dernier cri'n seuraamista, mutta siinä voi piillä myös varmat takeet taiteilijan ehtymättömästä sisäisestä kasvuvoimasta.
Naturalistista tai impressionistista käsitystään taiteesta ei Tuglas ole tietääkseni missään teoreettisesti määritellyt. Sensijaan on hänen laaja Juhan Liiv-tutkielmansa kokonaan symbolismin merkeissä syntynyt. Hän käyttää siinä jokaista tarjoutuvaa — ja tarjoumatontakin — tilaisuutta tuodakseen esiin symbolistisen taideihanteensa, usein melkein väkivaltaisesti, pääaiheen kustannuksellakin. Hän kirjoittaa:
"Symbolismi, — se on oikeastaan eräänlaista vastakohtien runoutta, äärimmäisyyksien taidetta. Se on viimeisiin johtopäätöksiinsä vietyä naturalismia, joka tarjoo niin tiheän elämänmielikuvan, ettemme loppujen lopuksi enää näe elämän ilmiöitä semmoisinaan, vaan niitten abstraktsioita, vertauskuvia, symbooleja."
— — "Symbolismi — se merkitsisi taitoa tavata rajoitetusta rajatonta ja tämänpäiväisestä ikuista. Se olisi äärimmäisten ponnistusten, epätoivoisten kokeitten traagillinen taide. Se on mieletön pyrkimys: tajuta — vaikkapa symbolien kautta, — maailma itsenäisenä ilmiönä, tajuta realiteetti an und für sich."
— — "Totuuden käsitteen vaihtuminen symbolin käsitteeksi, — se oli estetiikassa tapahtuva vallankumous."
Mutta jo vuotta jälkeenpäin hän asettuu perin arvostelevalle ja osaksi hylkäävällekin kannalle taidesuunnan suhteen, joka hänestä äsken oli ainoa taiteellisesti autuuttava. Kriitillisessä intermezzossaan hän kirjoittaa:
"Mutta samalla olemme uudelleen arvioineet symbolismin ulkonaiset arvot. Sen mystilliset näyttämökoristeet ovat käyneet meistä epäilyttäviksi. Sen 'suuret sanat' ovat meistä ikäviä. Me hieromme ystävyyttä taas realismin kanssa. Meistä näyttää taas mahdolliselta löytää runoutta meitä joka päivä ympäröivästä elämästä. — Ei ole lainkaan tarpeen, että teoksen taustana välttämättä olisi symbolistinen syvyys".
Jo Felix Ormusson sellaisenaan oli tavallaan lopputilitystä, estetismin jälkilaskuja. Mutta paljoa ankarammin käy Tuglas eräässä aivan viimeaikaisessa kirjoituksessaan Vallankumous ja kirjallisuus (Eesti Kirjandus 1917) tuomiolle oman sukupolvensa luoman taiteen ja kirjallisuuden kanssa, siis samalla itsensä. Hän antaa ajastaan ja aikansa taiteesta seuraavan sairaustodistuksen:
"Ei taitane kukaan epäillä, ettei nykyinen taiteemme ja kirjallisuutemme olisi sairaalloinen ja kitulias olemukseltaan, samoin kuin on sairaalloinen nykyinen sielunelämämme ja henkinen näköpiirimme. — Kaikkein suurinkaan nero ei voi luoda mitään, mikä ylettyisi yli nykyisen yhteiskunnan sairaalloisen, hermokuumeisen, yhteiskunnallisen ja yksilöllisen taistelun hä'än myrkyttämän sielullisen ilmaston. — Ja samalla, — — — me nautimme kuitenkin tämän epäterveen, sairaalloisen ja kituvan hengen tuotteista, sillä esteettinen aistimme on kasvanut kuten niitten luojankin, juuri samojen kielteisten, yhteiskunnallisten näyttämöseinien välillä eikä voikkaan ottaa vastaan muuta kuin vastaavia emotsioita."