"Minä tahdon elää… elää!" hän huusi, "vaikka en syntyisi enää muuna maailmaan kuin toukkana, joka keinuu auringossa".
Ja hän oli näkevinään uuden, ennen näkemättömän auringon, aivan viheriän, josta alkoi valua viheriää väriä kaikkialle, upottaen kaiken hedelmälliseen ja heilimöivään vihreyteen. Koko valtameri hänen edessään alkoi äkkiä viheriöidä, ikäänkuin tuhatlonkeroiset, tiheät vesikasvit yhtäkkiä olisivat alkaneet versoa, äkkiarvaamattomalla kiireellä, kasvaen ja lisääntyen rehevästi kuin luomisen päivänä ja peittäen vainajat, yleten heidän silmäonteloistaan ja kylkiluittensa lomista, puhjeten heidän puhumattomista suistaan…
Ja samalla hän itse kutistui, vähäiseksi ja kevyeksi, hänen ruumiinsa oli läpikuultava, päästäen valoa vapaasti lävitsensä, ja hän riippui ohuessa, silminselittämättömässä silkkikuidussa ilmassa, keinuen edestakaisin…
Ja hän huusi ilmakeinustaan kuolleille, väkevästä elämäntunnosta väristen:
"Te olette kuolleet, mutta, katso, minä elän…"
Aamulla Johannes Sarkka heräsi, täysin terveenä, ja meni kannelle työhön, vaieten yöllisistä. Mutta hän teki työtä eri tavalla kuin ennen, ilman sisäistä väristystä, katsellen vainajia elävän ihmisen epäämättömällä ylemmyydellä ja tuntien joka hetki elämisen ihmeen.