"Mitä te tahdotte? Minä olen ihminen… Minä elän."
Hän ponnisti kaiken tarmonsa ajatellakseen jotain elävää, hinnasta mistä hyvänsä jotain elävää, ikäänkuin keksiäkseen ajatustensa tuhkasta yhden ainoan punaisen kypeneen.
Ja hän huusi yhä, ruumis kaaressa, ja rintakehä täynnä ääntä:
"Minä elän… Yksi miljoonaa vastaan!"
Mutta hän tunsi elämänsä yhtäkkiä tykkivän laimeasti ja heikosti, ikäänkuin vaarassa tyrehtyä, ja hän lysähti polvilleen proomun kuperalle kannelle, ypöyksin ja alastomana uhkaavan kuoleman edessä. Hän tarttui kaksin käsin mastoon kiinni, syleillen sitä epätoivoisesti, ikäänkuin se olisi ollut elämän puu, jonka kultaisten lehväin hän odotti levittyvän suojakseen. Samalla alkoi hänen päätään huimata: pyörre oli tarttunut proomuunkin. Sen raskas, kömpelö runko alkoi pyöriä paikallaan, itsensä ympäri kiertyen, yhä vinhempää vauhtia, kuten suuri, kuoleman kanssa kamppaileva jättiläisvalas.
Johannes Sarkka pyöri mukana tässä kuolleitten karkelossa, pitkin pituuttaan proomun kannella, kädet suonenvetoisesti maston ympärillä. Hän odotti otteensa heltiävän ja seuraavassa silmänräpäyksessä liukuvansa veteen, kiertääkseen suurissa, ikuisissa vesirenkaissa, kuten muutkin hukkuneet.
Silloin muistui hänelle yhtäkkiä mieleen pieni ja selkeä kuva, nähty jossain varhaisimman lapsuuden puolihämärässä. Hän näki sateesta märjän ja alaspäin riippuvan koivun oksan. Tämän oksan alla ja siinä kiinni, heilahteli näkymättömässä langassaan, jonka oli omasta ruumiistaan kehrännyt, pieni, kellertävä toukka kuin omatekoisessa kiikussa, ja aurinko paistoi sen lävitse. Sarkka ajatteli kaikki aistit jännittyneinä toukkaa, ja hänen mielestään oli jo ijäisyys siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt jotain näin yksinkertaisen ja elävän kaunista.
Ja hän alkoi huutaa kuolleille, aivan suunniltaan, tukehtumaisillaan:
"Toukka, toukka, joka riippui sateesta märjän oksan alapuolella… Se oli enemmän kuin kaikki te, sillä se eli, se eli ja keinutteli itseään, ruumis läpikuultavana valosta, joka paistoi sen lävitse, mutta te olette kuolleet, olette olemattomat, ette ole edes senarvoisia kuin langassaan keinuva, mitätön toukka…"
Hän kyyristyi kuin suonenvedossa ja värisi, värisi halusta elää, eikä hän yksin, vaan joka solu hänessä.