Hän oli alasti, mutta ei tuntenut vähintäkään vilua; päinvastoin, hänen oli näin monta vertaa kevyempi olla. Hän muisteli jättäneensä vaatteensa kannen alle, mutta yhtäkkiä se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Hän muisti, että vanhempansa olivat olleet Suomesta tulleita siirtolaisia, ja että hänen nimensä oli Sarkka, Johannes Sarkka ja myös, että hän kerran oli ollut aivan pieni, pellavapäinen poika, joka ei ylettynyt kuin puolitiehen pöydänjalkaa. Hän ihmetteli, minne oli joutunut tämä pieni, pellavapää poika, jonka hän niin selvästi muisti. Hän muisti vielä ottaneensa kerran — kauan, kauan sitten — pestin Mac-Bennett nimiseen new-yorkilaiseen höyrylaivaan, jonka oli määrä korjata talteen Titanicin ruumiit, ja muisti senkin, että oli ehditty nostaa vedestä tasan satakahdeksankymmentä ja kolme ruumista. Mutta kaikki tämä oli hyvin kaukana, ja hänelle tällä haavaa tuiki yhdentekevää, niin hänen nimensä, kuin sekin, että hän kerran oli syntynyt suuren, leveän kymin varrella kaukaisessa, pohjoisessa maassa.
Silloin hän yhtäkkiä oli näkevinään pohjoisessa valas- tai hyljeparven, joka ui yhtäänne, päät vedenpinnan yläpuolella. Hän hämmästyi niitten lukumäärää, niitten pysytellessä kaiken aikaa yhdessä, ikäänkuin hervottomasti heittäytyneinä merivirran vietäviksi, uiskennellen kaikki leveänä rintamana. Ne muistuttivat liikkuvaa lauttaa, joka yhä kasvoi leveydeltään, ikäänkuin yhä uusia ja uusia olisi sukeltanut umpisukkulasta vedenpinnalle, entisiin yhtyen. Koko parvi ui suoraan laivaa kohti. Lautan vaakasuora etusivu piteni yhä, samalla kuin se läheni, alkaen vihdoin molemmista päistään pyöristyä, ikäänkuin sulkeakseen laivan kehäänsä.
Silloin hänet, tietämättä miksi, valtasi ahdistus, ikäänkuin jotain vihamielistä ja ylivoimaista olisi ollut tulossa, ja hän huusi ylenkatseellisesti:
"Yksi sataa vastaan! Yksi miljoonaa vastaan!"
Hän seisoi yhä maston juurella, päin merta, alaston, nuori vartalo jännittyneenä.
Samalla alkoivat ketjun molemmat äärimäiset päät hiljakseen lähestyä toisiaan. Hän kääntyi nopeasti etelään päin ja näki proomun saarretuksi. Pilvet pysyivät yhä yhtä hopeaisina ja hajoamattomina, ja valo yhtä siivilöitynä. Tuskin olivat ketjun päät koskettaneet toisiaan, kun proomun ympärillä syntyi kiehuvia vesipyörteitä, aivan kuten jonkun raskaan ja suurikokoisen kappaleen äkkiä vajotessa, ja nämä kiehuvat vesikehät laajenivat laajenemistaan, mitä etäämmäksi ehtivät, kunnes uloittuivat taivaanrantaan saakka, missä viimeinen vesirengas suli näköpiirin kanssa yhdeksi ympyräksi. Koko meri kiehui erisuuruisia ja koko ajan liikkuvia vesipyörteitä.
Ja samalla näki Johannes Sarkka, että valtameri, niinkauas kuin silmä kantoi, olikin kukkuroillaan kuolleita, jotka kiehuivat esiin syvyyksistä kuin pinnalle poreet. Niitä oli niin paljon, että koko vedenpinta tyystin peittyi, ja aallot tuokiossa asettuivat, ikäänkuin suunnattomat määrät öljyä olisi valettu veteen. Vesi ei voinut liikkua niitten paljouden takia, mutta ne liikkuivat itse, hirveätä, vinhaa vauhtia, kuin suuressa piirikarkelossa. Oli kuin meri olisi luovuttanut yhdellä kertaa kaikki vainajansa, ei vain Titanicin haaksirikosta, vaan aikojen alusta alkaen, niinkuin jo ammoin liuenneet ja alkuaineksiksi hajaantuneet inhimilliset ruumiit yhtäkkiä jumalaisesta mielijohteesta taas olisivat yhdistyneet, rakentuen yhtäkkiä uudelleen, atoomi atoomilta, kuten tuomion tuntina.
Nämä kuolleet kiersivät kiihtyvää vauhtia vesipyörteitten mukana, ikäänkuin liittoutuneina eläviä vastaan suunnattua hyökkäystä varten, ehdottomana enemmistönä, halliten yksinvaltiaina koko valtamerta.
Proomu seisoi yhä paikallaan, kannattaen viheliäisillä kansilaudoillaan yhtä ainoaa elävää ihmistä.
Tämä ihminen piteli mastosta kiinni, huutaen kuolleille yhtämittaa: