JOHANNES SARKAN UNI.
Keskipäivällä, viidentenä vuorokautena siitä lukien, kun Mac-Bennett oli saapunut Titanicin ruumisalueelle, tapahtui, että suomalainen Johannes Sarkka yhtäkkiä istuutui köysikäärölle, alkaen kiivaasti kuljettaa kättään kasvojensa ohitse, ja äkkiä puraisi etusormeensa pienen, mutta syvän verihaavan. Sillä kertaa oli juuri korjattu talteen sadas kahdeksaskymmeneskolmas Titanicin ruumiista, jotka pohjoinen merivirta oli kuljettanut useita kymmeniä penikulmia etelämmäksi haaksirikkopaikkaa. Veren alkaessa pisarrella haavasta riiputti Sarkka sormeaan suoraan alaspäin, katsellen vapaasti vuotavaa verta, kasvot harmahtavina kuin savuntahraama vaahto.
"Elänkö minä, — elänkö, toverit?" hän kysyi yhtäkkiä äänellä, jota ei kukaan ottanut tunteakseen hänen omakseen.
Kaikki huomasivat silloin hänen elottoman kelmeytensä, joka levisi pitkin vahvaa nenänvartta ja poskipäitä. He kysyivät häneltä joukolla: "Mikä sinun on? Tahdotko juoda?" ja pakoittivat hänen siemaisemaan kulauksen rommia, mutta hänen leukapielensä eivät vavahtaneetkaan, niin että he ainoastaan kurkunpään liikkeistä taisivat päättää hänen sen todella nielaisseen.
Muuten hän istui aivan liikkumatta, haroen vain polvellaan kaikkia kymmentä sormeaan, niitten joukossa vertavuotavaa, vuoroin taas nostaen kätensä pystyyn, valoa vasten, niin että luusto ja solmut nivelien kohdalla näkyivät, punaisen, läpikuultavan rajan ympäröiminä.
"Elänkö minä?" hän kertasi yhtäkkiä ja katsoi ympärilleen, mutta tällä kertaa jo silmissä uhkaava katse. Toverit, pahaa peljäten, tarttuivat silloin häneen ja veivät kannen alle. Se tapahtui aivan viime tuokiossa, sillä samalla alkoi Sarkka raivota ja syytää suustaan herjauksia vainajia vastaan, heristellen nyrkkejään. Hänen sekavista houreistaan he tajusivat vain, että hän hautoi vihaa vainajia vastaan ja pelkäsi heitä samalla haavaa, sekä myös, että itse kuvitteli olevansa kuollut. Hänen tavattomien ruumiinvoimiensa takia saatiin hänet vasta miesjoukolla lannistetuksi. Senjälkeen viihtyi hänen vimmansa nopeasti pelonalaiseksi ja lapselliseksi värinäksi ja saatuansa rauhoittavaa lääkettä, hän vaipui uneen, nukkuen yhtämittaa lähes kaksitoista tuntia sikeää, syvää unta, ja havahtumatta ennen puoliyötä.
Puoliyön aikaan hän sensijaan yhtäkkiä heräsi tai luuli heräävänsä, tuntien raskaan, ihmeellisen painon päässään, niin että vaistomaisesti alkoi kopeloida metallikiilaa, joka sen teki niin painavaksi, ikäänkuin osa hänen pääkalloaan jollain eriskummaisella tavalla olisi muuttunut tuntemattomaksi metalliksi, raskaammaksi lyijyä ja platinaa.
Senjälkeen hän nousi ja meni suoraan kannelle. Hän ihmetteli huomatessaan, että oli yö, ja veri hänen sidotussa etusormessaan tykytteli hiljakseen, hänen kykenemättä muistamaan, missä ja milloin oli sormensa loukannut. Oikeastaan hän oli kahden vaiheilla vuorokauden ajasta, sillä oli valoisaa, vaikka se ei suinkaan ollut päivän valoa, vaan näkymättömän kuun. Taivaalla oli aivan ohuita, toisiinsa liittyneitä hattaroita, joitten takaa aavisti kirkkaan täysikuutamon, mutta ne eivät hajaantuneet, vaan pysyivät päinvastoin koko ajan paikoillaan.
Laiva sensijaan ei ollutkaan enää entinen Mac-Bennet. Se oli kutistunut kooltaan verrattoman paljoa pienemmäksi, muistuttaen muodoltaan ikivanhoja, valtavan leveitä jokiproomuja, jollaisia käytetään koskettomilla ja tasajuoksuisilla joilla. Laajaa lastiruumaa katti kupera, kilpikonnan selän kaltainen kansi, harmaa ja suomuinen, kuin suoraan pohjamudasta nostettu. Keskimastosta riippui isokokoinen, repaleinen ja likainen purje, joka samoin kuten vähäinen keulapurjekin lepatti veltoissa laskoksissa, tuulen niitä paisuttamatta.
Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Sarkka, seisoessaan maston juurella, taisi nähdä ihmeellisen etäälle, sillä ilma oli kauaskantoista ja kuulasta, niin että olisi voinut eroittaa edessä aukeavan vesilakeuden vähittäisen kaltevuudenkin, sen taipuessa taivaanrantaa kohden, pyöreän maapallon pintaosana. Veri pulputti yhä hänen sormessaan, eikä mikään ihmetyttänyt häntä, saati sitten huolestuttanut.