Mutta mies, väistäen sulavasti airojen iskut, ui yhtäkkiä ensimäisen hankaparin väliin veneen peräpuolelle, niin etteivät airot voineet liikahtaa, kolhaisematta päähän häntä, ja taas hän kellui aivan veneen partaalla, ja kaikkien täytyi tahtomattaankin nähdä, kuinka nuorena ja väkevänä hänen päänsä kohosi hartioista.
Ja he kuulivat kukin hänen huutonsa, jonka hän yhä uudisti:
"Ystävät, armahtakaa! Vesi on jääkylmää!"
Sen kuullessaan he itse hyrisivät vilusta, hampaitten lyödessä loukkua, eikä kukaan heistä tiennyt, mitä heidän tuli tehdä.
Silloin hän huusi heille uudestaan, mutta tällä kertaa melkein käskevästi:
"Minulla on ajatus. Minä keksin… Ajatus…"
Mutta he näkivät hänen kasvojensa sinertyvän kylmästä, ja hänen päänsä oli läpeensä vettyneen tukan peitossa, ja se oli raskas ja väsynyt ja aivan heidän airojensa tavoitettavissa.
Veneen päälliköksi valittu kokki huusi silloin korkealta seisomapaikaltaan veneen perältä:
"Vene on uppoamiseen asti täynnä! Onko joku, joka haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa sijansa?"
Silloin he alkoivat kaikki liikehtiä veneessä ja työnnellä toisiaan, mutta hiljaa ja vain kyynäspäillään, peljäten veneen kaatuvan. Ja he yrittivät nähdä toistensa kasvot pimeydessä, odottaen, että joku tarjoutuisi. Heidän joukossaan oli muuan vanha nainen, joka kävi yhdeksättäkymmentä ja oli kannettu laivan kannelle, ja hän oli monien lasten äiti, isoäiti ja isoäidinäiti, pysyen pystyssä vain senkautta, että ympärillä seisojien ruumiit häntä kannattivat, estäen häntä kokoon lysähtämästä. Ja jotkut sanoivat hänelle: "Anna sijaa, sinun elämäsi on lopussa." Mutta hän vastasi, sammaltaen hampaattomalla suullaan: