Ja lapset vaikeni, hymysi taatto,
oli valkein yö, suven suuren aatto.
Yli taivahan taipui siintävä silta,
kun yhteen sulivat aamu ja ilta.
KYNESTIN NEITI
Näin käypi kuilusta taru kumma: Kynestin neiti, hiuskauno, tumma, jo monen sulhonsa surmaan suisti, kun kulki kosijat, päätä puisti: »Sen oma olen, ken orhin ohjaa yli kuolon kosken, päin Hornan pohjaa, ja katsoo kauhutta kalman vesiin, sen sankariks sanon, se käyköön esiin!»
Näin surmaan sulhonsa ilkamoiden, hän saattoi torvien raikuin, soiden, moni vuoren harjalle hevon käänsi, jo murti muotoa, päätä väänsi, näet, alla aukesi kuilu syvä, maan vesiin vyöryviin ylettyvä, käy vinha vilske, kuin tulipirran, kun kuohut murtuvat kuolon virran, ja pyhän pyörtymän, kuuman hurman, jo tuntee huokuvan suusta surman, ei taakseen tarkkaa, ei katso eteen, päin silmä pälyy vain kalman veteen, vain naurun heleän, häijyn muistaa, jo horjuu hepo, alas sulhon suistaa.
Vaan kosto koitui, näin kertoo kansa:
mies synkkä saapuvi ratsullansa.
»Mik' aikees, sulho?» »Ma vannoin valan,
sun voitan tai Hornan hehkuun palan!»
Kynestin neiti niin kalvaks kävi,
ei sanaa saanut, niin värähtävi.
Vaan vieras käskien: »Missä tie?»
ja ratsun kuilua kohti käänsi.
Jo parkas impi, tuns uuden elon,
kaikk' auvot maiset ja kalman pelon:
Ei sinne, sinne, — se surmaan vie!»