Ja impi korskea kättä väänsi:
»Jo tarpeeks tuhoa tehnyt enkö,
oi armoa, armoa, ällös menkö!»
Käy ohjiin kiinni ja niissä laahas, ja neittä nääntyvää ratsu raahas, vaan höltyi ohjat, ja orhi karkas, Kynestin neiti vain kerran parkas ja tahtoi juosta, ei jalat kanna, rukoilla, ääntä ei rinta anna, niin korvat tukki ja silmät sulki, kaks askeletta vain vaivoin kulki, jo maahan vaipui, kuin kuollut makaa, vain huulet hymisi tavan takaa, — kun toipui, kahlehet kielen katkes, ja rukouksehen rinta ratkes, ei koskaan ennen niin sanat soinut, rukoili niinkuin ei ennen voinut, ei mitään näe, on silmiss' sumu, vaan kaukaa kuuluvi äänten humu, ja ympärillä jo raikuu, helää, »Hän elää, sankari saapuu, elää!»
Kynestin neiti kuin eloon havas, värähti, kaihtaen katseen avas.
Vaan vieras synkkänä sanat viskas: »Kynestin neiti, nyt notkuu niskas! en vihkivuoteelle viemään tullut, vaan kostaa halusin herjas hullut, sun kataluuttasi kauan kammoin ja valat vannoin sun vuokses ammoin, sai aseveikkoni armain surman, sun tahdoin tuhota, miesten turman, sun ivanaurusi ijäks jäätää, sun hymys kylmän ja kauniin häätää!»
Näin vieras, vaikeni kaikki kansa, ei nouse neiti, on polvillansa, ja povi paisuvi, epäröiden, kun vastas vaaleten, kyynelöiden:
»Oi sanat syyttävät, surmankovat, ne vastaan otan, ne totta ovat! vaan joka herja, min huules linkoo, kuin siunauksena mulle sinkoo, ma kauan kyyneleet hyvät estin, nyt nöyrä olen, nyt itkun kestin, sua siunaan, hyvyyttä suurta halaan, lapsaikain pyhäiseen auvoon palaan, sua siunaan, että mun sieluni suli, ja kun kerran koittavi kiirastuli, ei ilmain ijäisyys mulle riittäis, niin kauan sieluni sua kiittäis!»
IV
TUULIHAUTA
Gustav Suitsin mukaan
Ma muuttunutta laulua laulan, alla taivaankannen tummentuvan, ma muuttelevaa laulua laulan, alla tuulten, ajan ummehtuvan, kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu, soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.