Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo, vaan itätaivaan täyttää hohde kuun ja hopeoittaa veden, pensaat, puun, kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.
Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää ja taivaan holvein takaa loiston luo, ja lahden suuhun syttyy värivuo, kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää.
Niin herkät värit, välke vetten pinnan, ja kuulto iltataivaan ihmeellinen! vain kaupungista tulten harva tuike,
ja vetten yllä herkeemätön huike. Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan ja pohjattuutta poven, sielun sinen!
VÄRISEVIEN HAAPOJEN ALLA
Gustav Suitsin mukaan
Ma kuljen värisevien haapojen alla, ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa, uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.
Päivän kaukaisten metsien paloon sadunpunaisena painuvan näen poloisin, palavin silmin, tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen latvoissa haapain.
Yli niitetyn luhdan myöhäiset huo'ut Tuulimaan aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat, yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinäväki kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.
Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden, kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi, teitä tervehdin, haavat, te siskot, te veljet!