Pastori juoksi kamariinsa ja lukitsi oven. Hän oli polvillaan sohvan vieressä ja painoi päätään sohvaan. — Kuinka hän jaksaisi elää enää ja kantaa tuota häpeätä, tuota ääretöntä häpeätä — — Hän ymmärsi kaikki niin selvään nyt. — Koko kesän hän oli ollut kaikkien narrina, kaikkien pilkkana ja käyttäytynyt kuin hullu. — — Itse hän oli syynä kaikkeen. Kuinka hän inhosi itseään. Jumalan hän oli unohtanut — — rangaistus oli oikea, mutta voi, niin katkera — Agnes, Agnes, jota hän vieläkin rakasti, jonka edestä hän oli valmis uhraamaan kaikki — — — Oliko hän niin äärettömän suuri syntinen, että Jumalan täytyi häntä noin katkerasti rangaista — — — —
Pelasta, pelasta Herra näistä tuskista — — —
Pastori itki ääneensä.
* * * * *
Pastoria seurasi sentään joskus onnikin. Jo samana syksynä hän sairaan luona käydessään kylmettyi, sairastui ja kuoli. Sen perästä unohtui hänen rakkausjuttunsakin.
Pappilaan tuli uusi apulainen, joka meni naimisiin Ailin kanssa, ja niin tuli vanha traditsiooni täytetyksi siinäkin suhteessa. Muuta sen kummempaa ei tapahtunut niiden viiden vuoden aikana, joiden kuluttua Agnes taas tuli pappilassa käymään.
Mutta pieni keijukainen oli kokonaan muuttunut. Hän oli hengittänyt suuren maailman hienostunutta ja turmeltunutta ilmaa, oli nauttinut ja kärsinyt. Entisestä luonnonlapsesta, jonka heleä nauru ja valkoiset kiiluvat hampaat vieläkin olivat pitäjäläisten muistossa, oli kehittynyt hieno, viehättävä, kuuluisa laulajatar.
Nyt hän oli tullut taas pappilaan lepäämään ja ehkäpä myös hieman haihduttamaan tuota kalvavaa tunnetta, joka oli hänen sieluunsa syöpynyt silloin, kun hän sai tiedon siitä, että mustasilmäinen maalari, joka oli hänen kuvansa Roomassa maalannut, oli toisen oma.
Siitä syystä ei enää nauru helähdellyt kuin ennen, ja laulaessa oli ääni usein sortua kyyneliin.
Mutta pappilassa oli niin tyyntä ja hiljaista. Se vaikutti rauhoittavasti kiihtyneisiin hermoihin.