"Voi, äiti, anna minun vielä leikkiä edes pieni hetkinen vain! Anna minun leikkiä!" valitteli Annikki.
"Aina vain Annikkini tahtoo leikkiä," sanoi äiti ja hymyili, mutta hymy oli surunsekainen.
"Miks'et antaisi minun leikkiä, äiti? Enhän pyydä mitään muuta," puheli
Annikki.
"Ei ole elämä leikkiä, Annikkini," vastasi äiti.
Mutta ei tyytynyt tuohon Annikki tyttönen, yhä vain valitteli:
"En välitä siitä, mitä elämä on, leikkiä vain tahdon!"
Mutta äiti vei Annikin levolle ja puheli tyynnyttävästi tyttöselle:
"Nuku rauhassa Annikkini, sydänkäpyseni. Huomenna täytät viisitoista vuotta, ja silloin ovat lapsen leikit lopussa. Nuku ainoinen Annikkini!"
Ja Annikki nukkui ja uneksi.
Hän liiteli kauvas, kauvas kukkaisella kentällä naurusuiden toverien kanssa. Leikkiä, huimaavaa leikkiä heidän piti yhdessä aloittaa. Mutta äkkiä ne hävisivät Annikin toverit, kukin rientäen omalle suunnalleen. Ei tullut leikistä mitään. Annikki jäi yksin.