Kenttä kasvoi kasvamistaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja Annikki oli yksin. — Kammoittavaa on olla yksin. Annikki pelkäsi. Pois toverien luo hän tahtoi, mutta poissa, poissa olivat kaikki. Annikki tunsi, että tuolla laajalla kentällä hänen täytyi olla yksin.
Kyyneleet alkoivat kohota Annikin silmiin, mutta samassa hän näki nuoren naisen astuvan häntä kohti yli kukkaisen kentän.
Kuka se mahtoi olla tuo nuori nainen, joka kukilla seppelöitynä ja suu hymyssä lähestyi Annikkia? Hän näytti niin tutulta, että Annikki ensin luuli häntä äidikseen, mutta ei se kumminkaan ollut äiti. Hän ojensi kätensä Annikille.
"Kuka olet?" puhkesi Annikki kysymään.
"Elämäsi olen, Annikki ainoiseni", vastasi hymyilevä tyttö.
"Elämänikö olet? Kuinka kaunis olet, ja kuinka sinua rakastan!"
Annikki tarttui tytön käteen, ja hänestä tuntui kuin Elämän vertaista ei löytyisi muuta.
Elämä hymyili: "Mitä pyydät, Annikkini, minulta lahjaksi syntymäpäivänäsi, nyt kun lapsuutesi loppuu ja minä tulen ylimmäksi ystäväksesi?"
"Elämäni armain, mitä pyytäisin enää muuta, kun sinut saan ylimmäksi ystäväkseni!" sanoi Annikki uneksien.
"Paljon on mulla antimia sulle tarjota. Valitse mitä tahdot. Vaaditko viisautta, rakastatko rikkautta, valtaako haluat, vai lempeäkö ikävöit? Sano sananen vain, Annikkini," lausui Elämä.