"Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini.
Suostutko ehtooni?"
Annikki nauroi heleimmän naurunsa. "Sinä viehättävä, suloinen Elämäni!
Tietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!"
"Se on siis suostuttu", sanoi Elämä.
Nuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin heräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa. Annikki oli nyt viisitoista vuotias.
Ja sitten se alkoi se leikki Elämän kanssa.
Viehättävä on leikki Elämän kanssa, sillä Elämä on niin kekseliäs leikkitoveri.
Aluksi Annikki tyytyi lasten leikkeihin, nautti Elämän ilot yksinkertaisina ja ilman höysteitä, mutta sitten hän vaati enempää. Ja Elämä antoi enemmän.
Aatteiden leikki on hupainen leikki.
Mutta sille, joka aatteille sydänverensä antaa, sille ne tuottavat tuskia vain. Sitä ei Annikki tahtonut. Annikki tahtoi leikkiä.
Paljon toi aika aatteita, joiden kanssa oli kaunis leikkiä. Pois oli poistuva entisten aikojen ahtaus, uusi aika tarjosi yhdenvertaisuutta ja veljeyttä koko ihmiskunnalle. Se tasottaisi hyvän, poistaisi kurjuuden, ja sen kanssa saapuisi ikuinen rauha, ikuinen onni. Niin sanoivat innokkaat aatteiden ajajat, ja niin sanoi Annikki. Mutta voi niitä, jotka eivät ymmärtäneet leikkiä, jotka tahtoivat teossa aatteensa toteuttaa! Voi niitä, jotka onnensa uhrasivat aatteensa hyväksi ja rupesivat itse sorrettujen vertaisiksi! — Annikki näki heidän sortuvan epätasaisessa taistelussa ja vetäytyi väristen pois, sillä tuohan ei ollut leikkiä enää.